Vielä reilut kaksi viikkoa sitten en olisi uskonut, että sairaala tulee olemaan toinen kotini seuraavan parin kuukauden ajaksi. Viikossa vietän reilun vuorokauden sairaalassa poikaa hoitaen.
Olen aina ahdistunut noiden laitosten läheisyydessä. Ne ovat pelottaneet ja masentaneet, vaikka minulla on niistä lähes poikkeuksetta vain positiivisia muistijälkiä.
Olen joutunut ainoastaan kerran (syntymän lisäksi) viettämään tovin potilaana lasareetissa. Silloinkin olin pieni ja operaatio kovin sympaattinen kitarisojen leikkuu. Sen jälkeen tarjoiltiin jäätelöä ja tuotiin lempparisarjakuviani.
Joskus olimme Lapuan/Seinäjoen/vastaavan sairaalan pihalla omenavarkaissa.
Vein kaverini lukiossa Kokkolan sairaalaan keskellä yötä, koska hän oli hyppinyt makuupussilla, kaatunut ja katkaissut etuhampaansa pihakiveykseen.
Nyt olen tullut sinuiksi kotikaupunkini suunnattoman sairaalakompleksin kanssa. Ensimmäiset kerrat, kun kävin katsomassa Turkoosia raskausmyrkytyksen jälkeen, olin paskanjäykkänä ja ahistunut. Sittemmin kuljen käytävillä luontevasti, olen välittämättä vastaantulevista kalpeista, surullisen väsyneistä potilaista. Osastolle kuljetaan hissikuilusta, joka vaikuttaa romuvarastolta. Rappukäytävän ainoa henkilöhissi ei yleensä toimi.
Kaiken sen jaksaa, kun pääsee perille, jossa odottaa suurisilmäinen pieni käärö, jolla on maailman valloittavimmat raajat.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti