Eilen se iski. Jokin masennuksen kaltainen. Toivo ja rakkaus väistyivät, kun päällimmäisenä oli vain ahdistus paikallaanjunnaamisesta. Odotus on tuskainen, koti tuntuu turhalta paikalta, aivan kuin jotain puuttuisi. Niin kuin puuttuukin.
Tieto ja ymmärrys siitä, että se hetki, jolloin lapsen saa kotiin, on joka päivä lähempänä, ei nyt lohduta. Koska ihminen ei aina voi vain järkeillä. Joskus pitää tunteakin. Ja pelätä.
Tilanne elää aivan liian hitaasti, vaikka joka päivä kuulemmekin uutisia. Hän painaa jo 1495 grammaa ja tuntuu kämmenen alla hieman paksummalta ja jänteikkäämmältä. Poskissa on matskua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Ainakin Hesassa on sairaaloissa psykologeja, joiden kanssa voi käydä puhumassa. Ystäväni lapsi oli pari kuukautta sairaalassa syntymänsä jälkeen ja hän piti keskusteluja psykologin kanssa helpottavina. Siis äiti, ei se vauva.
Lähetä kommentti