Yö ei ole pimeä päivä

Olen varma että vauvoilla on salattua tietoa. Tai pikemminkin taitoa.

Laps aistii herkästi, jos ympäristö ei ole miellyttävä, jos aikuinen on ärtynyt tai vihainen, jos kaikki ei ole turvallista ja lämpöistä. Keskosilla on todettu usein olevan aistiyliherkkyyttä. Sen täytyy ulottua kaikkiin aisteihin.

Olen luonut pienokaiseemme vasta viime päivinä todella kiinteän siteen. Viime yönä tunsin samaa kuin vasta ihastuneena.

Analogia

Pienen lapsen kanssa elämisessä on jotain samaa kuin villissä opiskelijaelämässä. Ainakin tänä aamuna opinahjossa pääsin samalle aaltopituudella heidän kanssaan, jotka olivat riekkuneet kapakoissa aamutunneille.

Olimme molemmat yhtä väsyneitä valvotun yön jäljiltä.

Googlauslista: Jukka Orma, Jekovit, Humen giljotiini ja kategorinen imperatiivi

Kaksi ensimmäistä yötä kotona keskosen kanssa menivät valvoessa. Ensimmäisenä olimme niin hermoina, että laps takuulla aisti sen ja siksi itsekin stressasi, vänisi ja piti meitä kaikkia hereillä. Toisaalta ehkä puimme hänet liian kevyesti (emme jostain syystä tajunneet, että kotonamme on yli viisi astetta viileämpää kuin sairaalassa!) emmekä osanneet syöttää kunnolla. Toinen meni jo vähän paremmin, mutta silti kaikki oli aivan liian hassua. Niinä öinä olimme niin sanotulla kotilomalla - eli saimme treenata tulevaa varten. Mietimmekin, että voiko tämän palauttaa ja vaatia rahoja takaisin, kun ei se vastannut lupauksia äärettömästä onnesta ja autuudesta.

Kolmas yö sujui jo paremmin. Laps syö paremmin (osaamme syöttää kunnolla ja hän osaa imeä anatomisesta tutista kuin Gargantua konsanaan) ja nukkuu rauhallisemmin. Jatkuva nälkä ja vilu ovat korvautuneet kylläisyydellä ja lämpöisyydellä. Myös vanhemmat ovat kokeneempia.

Onpas opettavaista puuhaa. Vasta puolitoista kuukautta sitten osasin ainoastaan pitää kättä keskosen päällä. Siitä eteenpäin kaikki onkin tapahtunut vauhdilla. Odotan innolla, mitä kaikkea tuleman pitää. Mitä viikon kuluttua, mitä kuukauden tai vuoden päästä osaan ja ymmärrän?

Mitä suuria onnistumisentunteita voikaan kokea hoitopöydällä (kun harson onnistuu taitella yhdellä kädellä itkevä vauva olkapäällä ja suoriutuu koko operaatiosta kunnialla ja vähillä fyysisillä ja henkisillä vaurioilla) tai imettäessä (kyllä, minäkin olen saanut osallistua tuttypulloimettämisen iloihin, kun tyyppi ei vielä yllä tissillä mainittaviin onnistumisiin) tai nukuttaessa (kun vänisevä vauva simahtaa syliin, josta sen vähän ajan kuluessa kykenee ninjamaisella rauhallisuudella siirtämään unilaariin).

Pieniä iloja: kun laps katsoo suoraan silmiin ja ihmettelee maailmaa epäilevästi, kun hän nuupahtaa syliin ja alkaa tuhistaa sekä muut pienet ihmeet, joita tämän yhden kanssa on jo kokenut.

Totuus seuraa perästä

Lehti uutisoi:

Äitiyspakkaus voi tehdä lapsesta homoseksuaalin

(NÄRPIÖ) Äitiyspakkauksissa on havaittu suuria puutteita. Pakkauksista puuttuvat selvästi vaatteet, jotka tekisivät lapsista joko suoraselkäisiä heteromiehiä tai pikkuprinsessoja.

Sen sijaan pakkauksissa on vaatteita, jotka aiheuttavat lähinnä uusissa vanhemmissa hämmennystä: sopivatko vaatteet tytöille vai pojille? Samalla hämmennyksen uskotaan leviävän myös vauvoihin, joiden sukupuoli-identiteetti on näin vaarassa.

Tutkija Eija Vouhotus kertoo, että useat närkästyneet vanhemmat ovat vaatineet asiaan parannusta.

"Eräskin nainen kertoi, kuinka äitiyspakkaus teki hänen lapsestaan homon. Pakkauksen vaatteiden väreinä oli keltainen ja vihreä, mikä aiheutti pojassa selvän kierouman", kertoo Vouhotus.

Useat äidit ovatkin vaatineet valtiolta parannusta ilmaiseen äitiyspakkaukseen. Mukaan halutaan muotivaatteita sekä desing-koruja raskaudesta toipuville äideille.

Lisäksi vaatteiden kokoon tulisi kiinnittää tulevaisuudessa enemmän huomiota.

"Kyllä siellä pitäisi olla muutakin kuin keskikokoisia vaatteita. Meidän Matti ei näihin mahtunut, ja toisaalta naapurin pienelle Saaralle vaatteet olivat liian isoja", nimimerkki Maailman tuska tilittää netin keskustelufoorumeilla.

Lehden haastattelema järkianalyytikko Aivo Toimi suosittelee valittaville vanhemmille joko hallittua hedelmöityksen ajoitusta, jolloin lapsi syntyy kesällä eikä tarvitse vaatteita ensimmäisten kuukausien aikana, tai - mieluummin - syntyvyyden säännöstelyä pillereillä tai lopullisella leikkauksella.

"Se on pieni toimenpide, ja taas on yksi turhan nillityksen aihe vähemmän."

---

PS. Me emme ottaneet äitiyspakkausta.

Strategiset mitat

Lapsemme sai tänään postia. ******* ***** ****** sai kelakortin. Hullua!

Huomenna hän täyttää 1 kuukauden. Tänään hän painoi 1815 grammaa, oli 43,5 cm pitkä ja päänhalkaisijaltaan 31/3,14 senttimetriä.

Odotus jatkuu

Eilen se iski. Jokin masennuksen kaltainen. Toivo ja rakkaus väistyivät, kun päällimmäisenä oli vain ahdistus paikallaanjunnaamisesta. Odotus on tuskainen, koti tuntuu turhalta paikalta, aivan kuin jotain puuttuisi. Niin kuin puuttuukin.

Tieto ja ymmärrys siitä, että se hetki, jolloin lapsen saa kotiin, on joka päivä lähempänä, ei nyt lohduta. Koska ihminen ei aina voi vain järkeillä. Joskus pitää tunteakin. Ja pelätä.

Tilanne elää aivan liian hitaasti, vaikka joka päivä kuulemmekin uutisia. Hän painaa jo 1495 grammaa ja tuntuu kämmenen alla hieman paksummalta ja jänteikkäämmältä. Poskissa on matskua.

Susiparin tunnustukset

Kävin tänään tunnustamassa isyyteni. Papereiden mukaan lapsemme on syntynyt "avioliiton ulkopuolella". Lastenvalvojan luona piti nyökytellä, että juu, kyllähän minä tiedän mihin olen ryhtymässä ja, että juu, olen siittäjä.

Onko se avioliitossa sitten jotenkin selvempää?

Miten on mahdollista, että maassa, jossa valtio ja kirkko on erotettu toisistaan, avoliitossa eläviä voidaan nöyryyttää kyseisillä toimenpiteillä? Totta kai on tapauksia, jossa kuvio ei ole niin selviö ja että lapsen ja vanhempien oikeuksiahan tässä puolustetaan, mutta tässä tapauksessa laki syrjii aviottomia.

Valtio pakkonaittaa ihmisiä.

Keskoskaappijuoppo

Hienoa! Lapsemme oppii tuntemaan alkoholin hajun jo ensimmäisistä päivistä lähtien. Joka ikinen kerta, kun tungemme kätemme keskoskaappiin, joudumme liottamaan käpälämme desinfiointiaineessa.

Muistojeni sairaalat

Vielä reilut kaksi viikkoa sitten en olisi uskonut, että sairaala tulee olemaan toinen kotini seuraavan parin kuukauden ajaksi. Viikossa vietän reilun vuorokauden sairaalassa poikaa hoitaen.

Olen aina ahdistunut noiden laitosten läheisyydessä. Ne ovat pelottaneet ja masentaneet, vaikka minulla on niistä lähes poikkeuksetta vain positiivisia muistijälkiä.

Olen joutunut ainoastaan kerran (syntymän lisäksi) viettämään tovin potilaana lasareetissa. Silloinkin olin pieni ja operaatio kovin sympaattinen kitarisojen leikkuu. Sen jälkeen tarjoiltiin jäätelöä ja tuotiin lempparisarjakuviani.

Joskus olimme Lapuan/Seinäjoen/vastaavan sairaalan pihalla omenavarkaissa.

Vein kaverini lukiossa Kokkolan sairaalaan keskellä yötä, koska hän oli hyppinyt makuupussilla, kaatunut ja katkaissut etuhampaansa pihakiveykseen.

Nyt olen tullut sinuiksi kotikaupunkini suunnattoman sairaalakompleksin kanssa. Ensimmäiset kerrat, kun kävin katsomassa Turkoosia raskausmyrkytyksen jälkeen, olin paskanjäykkänä ja ahistunut. Sittemmin kuljen käytävillä luontevasti, olen välittämättä vastaantulevista kalpeista, surullisen väsyneistä potilaista. Osastolle kuljetaan hissikuilusta, joka vaikuttaa romuvarastolta. Rappukäytävän ainoa henkilöhissi ei yleensä toimi.

Kaiken sen jaksaa, kun pääsee perille, jossa odottaa suurisilmäinen pieni käärö, jolla on maailman valloittavimmat raajat.

Huolen pitoa

Kun on päättänyt tehdä lapsen, voi olla varma, että huolen määrä kasvaa tasaisesti - ellei eksponentiaalisesti. Huolehtiminen ja huolissaan oleminen voi olla raskasta, mutta kun miettii asiaa, voi vain olla onnellinen, että on huolissaan, sillä se tarkoittaa sitä, että rakastaa.

Voiko olla sen kauniimpaa?

On tää vaan projekti - ikinä se ei jätä rauhaan. Elämän loppuun asti saa olla huolissaan ja peloissaan.

Elämää ei suunnitella

Ei, tarkemmin: elämää pitää suunnitella, mutta sitä ei voi.

7 päivää ja 7 yötä

Tasan viikko sitten istuin synnytysosaston päiväsalissa ja odotin puolison näkemistä - ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen. Olin käynyt katsomassa lastani, kävellyt kuin unessa aution leikkausosaston läpi. Taatusti jokin suojelee tällaisissa tilanteissa, sumentaa aistit ja turruttaa mieleen "väärien" ajatusten varalta. Kaikissa tilanteissa ei ole hyväksi ymmärtää kaikkea. Keisarileikkauksen aikana vieressä istuvan on ihan hyvä keskittyä potilaaseen, ei omiin pelkoihinsa. Ääritilanteissa alkaa helposti suojella rakkaitaan. Muiden puolesta on myös helpompi huolestua. Kun on tosi kyseessä, itsensä on helppo unohtaa.

Takana on rankka viikko. Turkoosi kotiutui tiistaina. Laps säilyy tarkkailussa vielä pitkään. Ainakin laskettuun aikaan saakka. Ristiriita, että me olemme täällä ja hän siellä, on suuri. Toisaalta, totta kai, on parasta, että hän on siellä saaden parasta mahdollista hoitoa. Toisaalta vain tuntuu kovin väärältä, ettemme saa elää hänen ihonsa ja kehonsa lähellä. Rakkautemme kiteytyy kaipuuseen ja tiivistyy satoihin kuviin, joita olemme ottaneet hänen viikon pituiselta taipaleeltaan.

7 päivää on pitkä ja lyhyt aika. Elämän mittakaavassa se on yksi ohikiitävä hetki. Keskosvauvan alkuelämässä se on tuskallisen pitkä. Viikon aikana hän joutuu tosissaan kamppailemaan selviytyäkseen. Ensimmäiset päivät ovat kaikkein kriittisimmät. Todennäköisyydet nousevat päivä päivältä. Nyt hän hengittää jo ihan ite.

Ja hänen itkunsa on niin sydäntäriipivä.

Kesken kaiken

Edellinen päivitys on toukokuulta. Onko siitä todellakin kulunut näin pitkä aika?

Ilmeisesti.

Aika on lipunut vääjäämättömästi kohti elämän käännekohtaa. Syntymää. Koko tämä odotus on ollut niin intiimiä ja henkilökohtaista, etten ole osannut kertoa siitä juuri mitään. Sanat ovat liukuneet sormien väleistä sitä mukaa, kun olisi ollut uutta kerrottavaa.

Sitten tapahtuu se, mitä ei saata odottaa.

Torstainen neuvolakäynti kääntää asiat päälaelleen. Meidät passitetaan sairaalaan tarkempaa syyniä varten. Turkoosi joutuu vuodelepoon. Syynä: korkea verenpaine ja muut raskausmyrkytyksen oireet. Aika hidastuu. Menee päivä ja toinen, jonka aikana en pysty avaamaan suuta itkemättä. Aika pysähtyy. Kolmet testit joka päivä. Aina vaan odotetaan, mutta vääjäämätön on edessä.

Lauantaina vastaava lääkäri tekee päätöksen. Tänään leikataan. Sikiö. Ulos. Siitä huolimatta, että tieto ratkaisusta on olemassa, saamme lopulta noin tunnin aikaa valmistautua.

Uskon, ettei sellaiseen voi valmistautua. Täytyy vain luottaa ja näyttää se hänelle, joka joutuu jättämään kaiken kesken.

Vuodeosasto jää taakse, kun ovet avautuvat. En muista mitä käytäviä pitkin kurvailemme. Kävelen vieressä, katson silmiin, kosketan poskea. "Kaikki järjestyy", sanon niin kuin niin monena aiempana päivänä. Uskon siihen edelleen. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Luen tiedot leikkauksen kulusta yhdestä taitellusta aanelosesta moneen otteeseen, enkä tajua siitä mitään.

Katson nurkasta, kuinka anestesialääkäri etsii oikeaa nikamanväliä, ja kuinka Turkoosista tulee sankarini. Lopun aikaa istun naisen pään vierellä ja pidän kiinni, silitän, puhun, ja puhun. Kuuntelen ja rakastan.

Hento parkaisu nostaa kyyneleet silmiin. "Kumpi se on", joku kysyy. Kätilö käärii nyytin, josta ehdin nähdä vilauksen. Pää. "Onneksi olkoon. Teille on syntynyt pieni poika."

Hän on ulkona ja elossa. Hän on pieni, mutta elossa. Sillä hetkellä vain se on tärkeintä. Vaikeaa on se, että hänet viedään pois. Keskolaan. Ja pian vietäisiin myös Turkoosi. Toiseen suuntaan. Minä jään paikoilleni, odotuskäytävään odottamaan. Kätilö käy kertomassa kaiken olevan kunnossa.

Kuluu ainakin puoli tuntia. Soitan isovanhemmille. En tiedä, en todellakaan tiedä, kauanko aikaa kuluu.

Kävelen hoitajan kannoilla keskolaan ja tärisen. Näen hänet siellä. Lasikaapissa, letkuissa ja avuttomana. Alle 1,2 kiloa, reilut 40 senttimetriä. Aivan liian aikaisin tähän todellisuuteen revittynä. Mutta tiedän, että se on ainoa keino.

Pari päivää on kulunut. Turkoosi on toipunut. Myös tulokas on selvinnyt vaikeimman yli. Hän on sitkeä. Hän koittaa hengittää itse, hän yrittää käsitellä äidinmaitoa. Hänellä on lämmin ja mahdollisimman turvallinen pesä. Hänellä on hyvät hoitajat ja rakastavat vanhemmat, jotka ovat vielä itsekin aika keskeneräisiä.

Meille oli varattu yli kaksi kuukautta aikaa valmistautua, mutta saimmekin tunnin. Synnyimme keskosina vanhemmiksi. Sen lisäksi, että emme vielä osaa mitään, meidän on samalla ajateltava tulevaa ja pidettävä mielessä, ettei hänelle sellaista välttämättä suoda.

Kevätisyys

Aloittaessani tätä blogia en ajatellut otsikkoa niin konkreettisesti. Nyt kuitenkin syysisyys näyttää mitä todennäköisimmältä. Todennäköisyys, että kaikki menee loppujen lopuksi hyvin, kasvaa päivä päivältä. Tuoreimpien ennusteiden mukaan laskettu aika, 11. lokakuuta ylittynee, mutta "ei me sitä enää aleta muuttaa".

Käsiinsä rykivä naistentautien lääkäri tarkisti, että mukulamme on kunnossa. Sikiö piti käsiään kovasti korvillaan, minkä voisi ajatella tarkoittavan sitä, että hän ei nauti ultraäänestä. En minäkään pitäisi, luulisin. Kunnossa oli, vaikka pää pieneksi on jäänytkin. Kuitenkin: "Ei poikkeavuuksia". Huokaus ja helpotus. Tästä on hyvä jatkaa. Mahakin on pulpahtanut kauniisti pihalle. Äitiydelle voi vain olla kateellinen.

Isyys on... by Google

Isyys on asennelaji

ISYYS ON TÄTÄ - OTA TAI JÄTÄ

Isyys on viime vuosikymmeninä ollut monien uusien haasteiden ja muutosvaatimusten edessä ja isien asema perheessä on puhuttanut viime vuosina runsaasti

Isyys on miehelle hienoa mutta haastavaa

Isyys on iloinen asia

Isyys on vahvistettu vasta, kun maistraatti on hyväksynyt tunnustamisen

Isyys on pehmentynyt

Miehille isyys on usein järjen, tahdon ja vastuunoton asia

Isyys on syksyn epäsuora puheenaihe

Isyys on elämän mittainen asia

Oppaista ja tisseistä

Pitävätkö odotusajan oppaat miehiä täysinä riemuidiootteina? Ainakin siltä vaikuttaa, kun niitä lueskelee. Esimerkiksi neuvolasta saatu Vauvan odotus isälle/äidille -kirja on raivostuttavaa luettavaa. Miestä pidetään aivottomana, kömpelönä, kotitöihin osallistumattomana, vastuuttomana pässinä, jota täytyy opastaa kädestä pitäen joka tilanteeseen. Totta kai oppaiden tehtävä on selostaa perinpohjaisesti, mitä kaikkea pitää osata ottaa huomioon, mitä naisen kehossa tapahtuu jne., mutta pitääkö tyylin silti olla paapova ja miestä lähtökohtaisesti aliarvioiva?

Esimerkkejä em. kirjasta:

"14. viikko. Tässä vaiheessa raskautta alkaa aikaisempi huoleton elämä olla taaksejäänyttä aikaa."

Kyllä, sellaista se miehen elämä on - huoletonta, vastuutonta ja helppoa poikamiehen/miespojan elämää.

"15. viikko. Oletko aivan varma, että otat riittävästi osaa kotiaskareisiin, ruoanlaittoon ja siivoukseen? Hoivaaminen on hieno sana, mutta pelkillä puheilla ei keitetä perunoita tai tampata mattoja..."

Niin, miehethän eivät tunnetusti osallistu kotitöihin.

Kirjassa toistetaan pakonomaisesti, kuinka mies ei voi olla valmis missään vaiheessa (toisin kuin äiti, joka on joka käänteessä ajan tasalla). Kaikki tulee yllätyksenä! Olenko minä väärässä, kun tuntuu siltä kuin olisi tiedostamatta valmis kaikkiin muutoksiin?

Ja jos oppaisiin on uskominen, raskausaikana parasta on tietenkin se, että naisen rinnat kasvavat. Pienistä rinnoista pitävät miehet, raskaana olevat naiset eivät ole teitä varten.

Oi miten suuria voimia!

Näin tänään hänen pienen peukkunsa.

Hän oli hereillä ja liikkuvainen. Elossa ja kunnossa. Jo jotenkuten tunnistettava Ihminen. En ole osannut ajatella, pelätä, toivoa. En ole halunnut menettää yöuniani tämän takia. Oikeastaan olen ollut niin väsynyt, että juhlava ultraäänikatsaus meni omalla painollaan. En osannut sanoa mitään.

Olen liikuttunut ja tosissani. Se riittänee.

---

Viikonloppuna kävelimme hautausmaalla katselemassa nimiä. Löytyikin.

Salaisuuden paljastamiseen liittyviä käytäntöjä

Pian voimme lakata piilottelemasta aiheeseen liittyviä opuksia. Kirjahyllyssä on jo tilat kirjoille.

Pian voi kaupoissa ja kirjastoissa selailla avoimesti tiettyjä lehtiä. (Vaikka harvassa on mitään selattavaa.)

Pian ehkä jo osaa Nähdä tarpeellisia tarvikkeita.

Pian ehkä itsekin tajuaa tilanteen vakavuuden.

Käytäntö ja teoria

Olen päättänyt aloittaa miettimään omaa isyyttäni. Johan tässä ollaan jo kahdennellatoista viikolla. Pian kolmannellatoista. Kolme kuukautta. Luumunkokoinen. Pian se jo näyttää tunnistettavalta. Voi helvetti, sehän muuttaa pian jo pois kotoa!

On aloitettava lukemaan Hanna Hirvosen Isä syntymässä ja Juhani Seppäsen Ensimmäinen sana on isä -kirjoja. Ensiksi mainittu on käytännönläheinen, konkreettisia neuvoja antava teos. Jälkimmäinen on enemmän asenteellinen, henkilökohtainen ja ajatuksia herättävä. Luulisin. Molempia tarvitaan. Sekä mielen että käsien valmennusta. Käytäntöä ja Teoriaa. Asennetta ja Rutiinia. Mieltä ja Ruumista. Kolikon kaksi puolta, näkökulma, ristivalotus. Ilman tätä en selviäisi, mutta enköhän minä selviä.

Olemme kriisissä, sillä emme ole keksineet, millä kutsumme sitä. Toistaiseksi se on ollut vain lieriö, tsygootti, tyyppi ja Se, mutta tuolle nimenomaiselle henkilölle emme ole keksineet mitään sopivaa nimeä. Mikä sopisi sen persoonaan? Paha sanoa. Todella paha.

Hänen mahansa kasvaa jo. Ja se on kaunis.

Laskutelineiden lasku

Olemme kymmenennellä viikolla.

Tähän asti tämä projekti on tuntunut niin henkilökohtaiselta, että olisi ollut kiusallista kirjoittaa - esimerkiksi siitä, kuinka kehossaan tapahtuu muutoksia, kuinka arki saa uusia ulottuvuuksia, järjestyksiä, itsestäänselvyyksiä. Tämä kaikki on ollut meidän kahden välinen intiimi tapahtuma, jonka jakaminen ei ole tullut kuuloonkaan. Edes anonyymisti. Täällä tai muualla.

Vasta nyt koko kuvan alkaa hahmottaa: me olemme osa jotain merkittävämpää, laajempaa, uutta sosiaalista elämää, mutta olemme silti sidotumpia toisiimme. Rakastan aina vain enemmän, eikä sitä lainkaan tarvitse miettiä sen enempää. Meillä on side, mutta kaunis sellainen. Olen rauhallisempi ja seestyneempi kuin aikoihin.

Yritän opetella kirjoittamaan tästä kaikesta. Kaikista läheisimmät jo tietävät. Toiset yllättyivät, toiset eivät, mutta kaikki ovat ilahtuneet ja näyttäneet sen ehkä selvemmin kuin me itse. Vasta tänään, Naistenpäivänä, olemme nähneet Hänet Ihmisenä, ja hymyilleet toisillemme toiveikkaana.

Kuja, joka löytyi kartasta: oli jo aikakin

Nyt se alkaa. Hiljaisuus. Pitäisikö tuntua - sisuskaluissa/munissa/ytimissä?

Kälyni synnytti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä pojan. Kolmannen. Me aloitamme nyt. Ei yhtään liian aikaisin tai myöhään.

Auringon alla ei mitään uutta

Isyys ei ota tuulta alleen.

Aivan kuin aika olisi pysähtynyt - tai oikeammin aivan kuin se lipuisi huomaamattomasti. Ohitse. Köröttelyä ja kellumista jossain aistittomassa mutta pehmeässä tilassa.

Silti, elo on helppoa ja mutkatonta. On suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Haasteita. Tätäkö turvallisuus - positiivisessa mielessä - on? Se, mikä oli nuorempana kirosana, on nyt yksi elämän tärkeimmistä asioista. Turvallisuus, rauha ja rakkaus. Näillä eväillä eteenpäin, niin mikään ei kaadu päälle. Ei lapsettomuus tai edes hedelmöittymättömyys.

Ikuisuusprojekti

Onko se kaikilla yhtäaikaa näin piinaavaa ja pitkäpiimäistä?

Homma on jäissä, ei ole ollut halua saatikka mitään sanottavaa. Mitäs tässä jaarittelemaan, kun mitään ei tapahdu. Helvetisti oireita, mahdollisia raskauden merkkejä, mutta ei mitään konkreettista. Sunnuntaina on seuraava testikerta. Ei sitä oikein osaa edes ajatella. Kun ei odota, ei voi pettyä jne.

Odotus on alkanut arkistua. Enää ei ole samanlaista stressiä kaikesta mahdollisesta kuin alkuaikoina. Turhautuminen, väsymys, välinpitämättömyys ovat kehässä myös. Päällimmäisenä pinnalla on silti toivo.

Elkää peljätkö, ystäväisein, raportoin kyllä kun jotain tapahtuu. Kun jokin liikahtaa tai kun oikeanväriset viivat tulevat esiin.