Odotus jatkuu

Eilen se iski. Jokin masennuksen kaltainen. Toivo ja rakkaus väistyivät, kun päällimmäisenä oli vain ahdistus paikallaanjunnaamisesta. Odotus on tuskainen, koti tuntuu turhalta paikalta, aivan kuin jotain puuttuisi. Niin kuin puuttuukin.

Tieto ja ymmärrys siitä, että se hetki, jolloin lapsen saa kotiin, on joka päivä lähempänä, ei nyt lohduta. Koska ihminen ei aina voi vain järkeillä. Joskus pitää tunteakin. Ja pelätä.

Tilanne elää aivan liian hitaasti, vaikka joka päivä kuulemmekin uutisia. Hän painaa jo 1495 grammaa ja tuntuu kämmenen alla hieman paksummalta ja jänteikkäämmältä. Poskissa on matskua.

Susiparin tunnustukset

Kävin tänään tunnustamassa isyyteni. Papereiden mukaan lapsemme on syntynyt "avioliiton ulkopuolella". Lastenvalvojan luona piti nyökytellä, että juu, kyllähän minä tiedän mihin olen ryhtymässä ja, että juu, olen siittäjä.

Onko se avioliitossa sitten jotenkin selvempää?

Miten on mahdollista, että maassa, jossa valtio ja kirkko on erotettu toisistaan, avoliitossa eläviä voidaan nöyryyttää kyseisillä toimenpiteillä? Totta kai on tapauksia, jossa kuvio ei ole niin selviö ja että lapsen ja vanhempien oikeuksiahan tässä puolustetaan, mutta tässä tapauksessa laki syrjii aviottomia.

Valtio pakkonaittaa ihmisiä.

Keskoskaappijuoppo

Hienoa! Lapsemme oppii tuntemaan alkoholin hajun jo ensimmäisistä päivistä lähtien. Joka ikinen kerta, kun tungemme kätemme keskoskaappiin, joudumme liottamaan käpälämme desinfiointiaineessa.

Muistojeni sairaalat

Vielä reilut kaksi viikkoa sitten en olisi uskonut, että sairaala tulee olemaan toinen kotini seuraavan parin kuukauden ajaksi. Viikossa vietän reilun vuorokauden sairaalassa poikaa hoitaen.

Olen aina ahdistunut noiden laitosten läheisyydessä. Ne ovat pelottaneet ja masentaneet, vaikka minulla on niistä lähes poikkeuksetta vain positiivisia muistijälkiä.

Olen joutunut ainoastaan kerran (syntymän lisäksi) viettämään tovin potilaana lasareetissa. Silloinkin olin pieni ja operaatio kovin sympaattinen kitarisojen leikkuu. Sen jälkeen tarjoiltiin jäätelöä ja tuotiin lempparisarjakuviani.

Joskus olimme Lapuan/Seinäjoen/vastaavan sairaalan pihalla omenavarkaissa.

Vein kaverini lukiossa Kokkolan sairaalaan keskellä yötä, koska hän oli hyppinyt makuupussilla, kaatunut ja katkaissut etuhampaansa pihakiveykseen.

Nyt olen tullut sinuiksi kotikaupunkini suunnattoman sairaalakompleksin kanssa. Ensimmäiset kerrat, kun kävin katsomassa Turkoosia raskausmyrkytyksen jälkeen, olin paskanjäykkänä ja ahistunut. Sittemmin kuljen käytävillä luontevasti, olen välittämättä vastaantulevista kalpeista, surullisen väsyneistä potilaista. Osastolle kuljetaan hissikuilusta, joka vaikuttaa romuvarastolta. Rappukäytävän ainoa henkilöhissi ei yleensä toimi.

Kaiken sen jaksaa, kun pääsee perille, jossa odottaa suurisilmäinen pieni käärö, jolla on maailman valloittavimmat raajat.

Huolen pitoa

Kun on päättänyt tehdä lapsen, voi olla varma, että huolen määrä kasvaa tasaisesti - ellei eksponentiaalisesti. Huolehtiminen ja huolissaan oleminen voi olla raskasta, mutta kun miettii asiaa, voi vain olla onnellinen, että on huolissaan, sillä se tarkoittaa sitä, että rakastaa.

Voiko olla sen kauniimpaa?

On tää vaan projekti - ikinä se ei jätä rauhaan. Elämän loppuun asti saa olla huolissaan ja peloissaan.

Elämää ei suunnitella

Ei, tarkemmin: elämää pitää suunnitella, mutta sitä ei voi.

7 päivää ja 7 yötä

Tasan viikko sitten istuin synnytysosaston päiväsalissa ja odotin puolison näkemistä - ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen. Olin käynyt katsomassa lastani, kävellyt kuin unessa aution leikkausosaston läpi. Taatusti jokin suojelee tällaisissa tilanteissa, sumentaa aistit ja turruttaa mieleen "väärien" ajatusten varalta. Kaikissa tilanteissa ei ole hyväksi ymmärtää kaikkea. Keisarileikkauksen aikana vieressä istuvan on ihan hyvä keskittyä potilaaseen, ei omiin pelkoihinsa. Ääritilanteissa alkaa helposti suojella rakkaitaan. Muiden puolesta on myös helpompi huolestua. Kun on tosi kyseessä, itsensä on helppo unohtaa.

Takana on rankka viikko. Turkoosi kotiutui tiistaina. Laps säilyy tarkkailussa vielä pitkään. Ainakin laskettuun aikaan saakka. Ristiriita, että me olemme täällä ja hän siellä, on suuri. Toisaalta, totta kai, on parasta, että hän on siellä saaden parasta mahdollista hoitoa. Toisaalta vain tuntuu kovin väärältä, ettemme saa elää hänen ihonsa ja kehonsa lähellä. Rakkautemme kiteytyy kaipuuseen ja tiivistyy satoihin kuviin, joita olemme ottaneet hänen viikon pituiselta taipaleeltaan.

7 päivää on pitkä ja lyhyt aika. Elämän mittakaavassa se on yksi ohikiitävä hetki. Keskosvauvan alkuelämässä se on tuskallisen pitkä. Viikon aikana hän joutuu tosissaan kamppailemaan selviytyäkseen. Ensimmäiset päivät ovat kaikkein kriittisimmät. Todennäköisyydet nousevat päivä päivältä. Nyt hän hengittää jo ihan ite.

Ja hänen itkunsa on niin sydäntäriipivä.

Kesken kaiken

Edellinen päivitys on toukokuulta. Onko siitä todellakin kulunut näin pitkä aika?

Ilmeisesti.

Aika on lipunut vääjäämättömästi kohti elämän käännekohtaa. Syntymää. Koko tämä odotus on ollut niin intiimiä ja henkilökohtaista, etten ole osannut kertoa siitä juuri mitään. Sanat ovat liukuneet sormien väleistä sitä mukaa, kun olisi ollut uutta kerrottavaa.

Sitten tapahtuu se, mitä ei saata odottaa.

Torstainen neuvolakäynti kääntää asiat päälaelleen. Meidät passitetaan sairaalaan tarkempaa syyniä varten. Turkoosi joutuu vuodelepoon. Syynä: korkea verenpaine ja muut raskausmyrkytyksen oireet. Aika hidastuu. Menee päivä ja toinen, jonka aikana en pysty avaamaan suuta itkemättä. Aika pysähtyy. Kolmet testit joka päivä. Aina vaan odotetaan, mutta vääjäämätön on edessä.

Lauantaina vastaava lääkäri tekee päätöksen. Tänään leikataan. Sikiö. Ulos. Siitä huolimatta, että tieto ratkaisusta on olemassa, saamme lopulta noin tunnin aikaa valmistautua.

Uskon, ettei sellaiseen voi valmistautua. Täytyy vain luottaa ja näyttää se hänelle, joka joutuu jättämään kaiken kesken.

Vuodeosasto jää taakse, kun ovet avautuvat. En muista mitä käytäviä pitkin kurvailemme. Kävelen vieressä, katson silmiin, kosketan poskea. "Kaikki järjestyy", sanon niin kuin niin monena aiempana päivänä. Uskon siihen edelleen. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Luen tiedot leikkauksen kulusta yhdestä taitellusta aanelosesta moneen otteeseen, enkä tajua siitä mitään.

Katson nurkasta, kuinka anestesialääkäri etsii oikeaa nikamanväliä, ja kuinka Turkoosista tulee sankarini. Lopun aikaa istun naisen pään vierellä ja pidän kiinni, silitän, puhun, ja puhun. Kuuntelen ja rakastan.

Hento parkaisu nostaa kyyneleet silmiin. "Kumpi se on", joku kysyy. Kätilö käärii nyytin, josta ehdin nähdä vilauksen. Pää. "Onneksi olkoon. Teille on syntynyt pieni poika."

Hän on ulkona ja elossa. Hän on pieni, mutta elossa. Sillä hetkellä vain se on tärkeintä. Vaikeaa on se, että hänet viedään pois. Keskolaan. Ja pian vietäisiin myös Turkoosi. Toiseen suuntaan. Minä jään paikoilleni, odotuskäytävään odottamaan. Kätilö käy kertomassa kaiken olevan kunnossa.

Kuluu ainakin puoli tuntia. Soitan isovanhemmille. En tiedä, en todellakaan tiedä, kauanko aikaa kuluu.

Kävelen hoitajan kannoilla keskolaan ja tärisen. Näen hänet siellä. Lasikaapissa, letkuissa ja avuttomana. Alle 1,2 kiloa, reilut 40 senttimetriä. Aivan liian aikaisin tähän todellisuuteen revittynä. Mutta tiedän, että se on ainoa keino.

Pari päivää on kulunut. Turkoosi on toipunut. Myös tulokas on selvinnyt vaikeimman yli. Hän on sitkeä. Hän koittaa hengittää itse, hän yrittää käsitellä äidinmaitoa. Hänellä on lämmin ja mahdollisimman turvallinen pesä. Hänellä on hyvät hoitajat ja rakastavat vanhemmat, jotka ovat vielä itsekin aika keskeneräisiä.

Meille oli varattu yli kaksi kuukautta aikaa valmistautua, mutta saimmekin tunnin. Synnyimme keskosina vanhemmiksi. Sen lisäksi, että emme vielä osaa mitään, meidän on samalla ajateltava tulevaa ja pidettävä mielessä, ettei hänelle sellaista välttämättä suoda.