Tasan viikko sitten istuin synnytysosaston päiväsalissa ja odotin puolison näkemistä - ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen. Olin käynyt katsomassa lastani, kävellyt kuin unessa aution leikkausosaston läpi. Taatusti jokin suojelee tällaisissa tilanteissa, sumentaa aistit ja turruttaa mieleen "väärien" ajatusten varalta. Kaikissa tilanteissa ei ole hyväksi ymmärtää kaikkea. Keisarileikkauksen aikana vieressä istuvan on ihan hyvä keskittyä potilaaseen, ei omiin pelkoihinsa. Ääritilanteissa alkaa helposti suojella rakkaitaan. Muiden puolesta on myös helpompi huolestua. Kun on tosi kyseessä, itsensä on helppo unohtaa.
Takana on rankka viikko. Turkoosi kotiutui tiistaina. Laps säilyy tarkkailussa vielä pitkään. Ainakin laskettuun aikaan saakka. Ristiriita, että me olemme täällä ja hän siellä, on suuri. Toisaalta, totta kai, on parasta, että hän on siellä saaden parasta mahdollista hoitoa. Toisaalta vain tuntuu kovin väärältä, ettemme saa elää hänen ihonsa ja kehonsa lähellä. Rakkautemme kiteytyy kaipuuseen ja tiivistyy satoihin kuviin, joita olemme ottaneet hänen viikon pituiselta taipaleeltaan.
7 päivää on pitkä ja lyhyt aika. Elämän mittakaavassa se on yksi ohikiitävä hetki. Keskosvauvan alkuelämässä se on tuskallisen pitkä. Viikon aikana hän joutuu tosissaan kamppailemaan selviytyäkseen. Ensimmäiset päivät ovat kaikkein kriittisimmät. Todennäköisyydet nousevat päivä päivältä. Nyt hän hengittää jo ihan ite.
Ja hänen itkunsa on niin sydäntäriipivä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Onnea ja voimia! Tuli ihan itku silmään, vaikkei olekaan omia keskosia.
Voimia ja rohkeutta sinne kovasti.!!! Sattumalta poikkesin tänne käymään - itse odottelen vauvaa vielä kolmisen kuukautta, jos kaikki menee hyvin.
Lähetä kommentti