Näin tänään hänen pienen peukkunsa.
Hän oli hereillä ja liikkuvainen. Elossa ja kunnossa. Jo jotenkuten tunnistettava Ihminen. En ole osannut ajatella, pelätä, toivoa. En ole halunnut menettää yöuniani tämän takia. Oikeastaan olen ollut niin väsynyt, että juhlava ultraäänikatsaus meni omalla painollaan. En osannut sanoa mitään.
Olen liikuttunut ja tosissani. Se riittänee.
---
Viikonloppuna kävelimme hautausmaalla katselemassa nimiä. Löytyikin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti