Olemme kymmenennellä viikolla.
Tähän asti tämä projekti on tuntunut niin henkilökohtaiselta, että olisi ollut kiusallista kirjoittaa - esimerkiksi siitä, kuinka kehossaan tapahtuu muutoksia, kuinka arki saa uusia ulottuvuuksia, järjestyksiä, itsestäänselvyyksiä. Tämä kaikki on ollut meidän kahden välinen intiimi tapahtuma, jonka jakaminen ei ole tullut kuuloonkaan. Edes anonyymisti. Täällä tai muualla.
Vasta nyt koko kuvan alkaa hahmottaa: me olemme osa jotain merkittävämpää, laajempaa, uutta sosiaalista elämää, mutta olemme silti sidotumpia toisiimme. Rakastan aina vain enemmän, eikä sitä lainkaan tarvitse miettiä sen enempää. Meillä on side, mutta kaunis sellainen. Olen rauhallisempi ja seestyneempi kuin aikoihin.
Yritän opetella kirjoittamaan tästä kaikesta. Kaikista läheisimmät jo tietävät. Toiset yllättyivät, toiset eivät, mutta kaikki ovat ilahtuneet ja näyttäneet sen ehkä selvemmin kuin me itse. Vasta tänään, Naistenpäivänä, olemme nähneet Hänet Ihmisenä, ja hymyilleet toisillemme toiveikkaana.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Ooo, miten aikaisempi merkintäsi on jäänyt huomaamatta ja olen ollut pimennossa näinkin kauan?
Ihania uutisia! Onnea! Jännittävää! Kaunista!
Meillä tullee olemaan sitten aika saman ikäiset lapset, oletan, jos tuon yhden joskus saa maailmalta kotio. Fröbelin Palikoiden keikalla tavataan, siinä lavan edessä.
Toivottavasti kirjoitat tätä nyt ahkerammin, on niin jännää lukea.
Niin, pieni kömmähdykseni on nyt korjattu. Olin hieman aikaani edellä: emme ole kymmenennellä kuulla vaan vasta viikolla.
No, on sillä jo jalat ja kädet ja vaikka mitä.
Onnea teillekin. Tunnistat meidän lapsen siitä, että sillä on hassut aurinkolasit päässä.
Lähetä kommentti