Kaksi ensimmäistä yötä kotona keskosen kanssa menivät valvoessa. Ensimmäisenä olimme niin hermoina, että laps takuulla aisti sen ja siksi itsekin stressasi, vänisi ja piti meitä kaikkia hereillä. Toisaalta ehkä puimme hänet liian kevyesti (emme jostain syystä tajunneet, että kotonamme on yli viisi astetta viileämpää kuin sairaalassa!) emmekä osanneet syöttää kunnolla. Toinen meni jo vähän paremmin, mutta silti kaikki oli aivan liian hassua. Niinä öinä olimme niin sanotulla kotilomalla - eli saimme treenata tulevaa varten. Mietimmekin, että voiko tämän palauttaa ja vaatia rahoja takaisin, kun ei se vastannut lupauksia äärettömästä onnesta ja autuudesta.
Kolmas yö sujui jo paremmin. Laps syö paremmin (osaamme syöttää kunnolla ja hän osaa imeä anatomisesta tutista kuin Gargantua konsanaan) ja nukkuu rauhallisemmin. Jatkuva nälkä ja vilu ovat korvautuneet kylläisyydellä ja lämpöisyydellä. Myös vanhemmat ovat kokeneempia.
Onpas opettavaista puuhaa. Vasta puolitoista kuukautta sitten osasin ainoastaan pitää kättä keskosen päällä. Siitä eteenpäin kaikki onkin tapahtunut vauhdilla. Odotan innolla, mitä kaikkea tuleman pitää. Mitä viikon kuluttua, mitä kuukauden tai vuoden päästä osaan ja ymmärrän?
Mitä suuria onnistumisentunteita voikaan kokea hoitopöydällä (kun harson onnistuu taitella yhdellä kädellä itkevä vauva olkapäällä ja suoriutuu koko operaatiosta kunnialla ja vähillä fyysisillä ja henkisillä vaurioilla) tai imettäessä (kyllä, minäkin olen saanut osallistua tuttypulloimettämisen iloihin, kun tyyppi ei vielä yllä tissillä mainittaviin onnistumisiin) tai nukuttaessa (kun vänisevä vauva simahtaa syliin, josta sen vähän ajan kuluessa kykenee ninjamaisella rauhallisuudella siirtämään unilaariin).
Pieniä iloja: kun laps katsoo suoraan silmiin ja ihmettelee maailmaa epäilevästi, kun hän nuupahtaa syliin ja alkaa tuhistaa sekä muut pienet ihmeet, joita tämän yhden kanssa on jo kokenut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Voimia pikkupeikolle!
Lähetä kommentti